''Mikä mua vaivaa?!''

Taas yksi samanlainen ilta. Makaan sängylläni, kuuntelen joitain surulllisia biisejä ja mietin elämää. Niin, ja kuolemaa. Millaista se olisi? Miten siihen reagoitaisiin? Mitä sanoisivat äitini, isäni, siskoni, kaverini, vihaajani? En näkisi kenenkään reaktiota. Olisipa yhtä tyhjän kanssa. Entä jos feikkaisin sen? Jättäisin viestin ja katoaisin pariksi päiväksi, seurailisin kuinka muiden elämä rullaa. Rullaisiko se niinkuin ennen, vai olisiko mun olemassaolollani jokin suurempi merkitys? En tiedä, en jaksaisi yrittää, enkä ehdoin tahdoin halua tuottaa kenellekkään pahaa mieltä, eiköhän se oma riitä, muiden suru sitä tuskin helpottaisi. 

   En tiedä miksi olen jatkuvasti surullinen.  Herään aamulla noin 10 minuuttia ennen kuin bussi lähtee. En ehdi, saatika jaksa laittautua, tunnen itseni rumaksi koko päivän. Istun bussissa noin kello 7 aamulla. Kuuntelen samoja biisejä ja katselen ikkunasta ulos pimeyteen. Elämä tuntuu turhalta. Koulussa en keskity, nukun lähinnä. Katselen muita, heidän halveksuvia katseitaan. Kaikki näyttävät hyvältä, ovat sosiaalisia, iloisia ja vaikka mitä. En kuulu joukkoon. Vituttaa vaan enemmän. 

   Kotonakaan en oikein tee mitään. Pyörin ajatuksissani ja itsesäälissä. Juttelen poikaystävälleni joka yrittää kaikin tavoin saada mieleni paremmaksi. Ei auta, tuntuu etten saa iloa mistään. Ahdistaa, itkettää vituttaa, ei vaan jaksaisi. Mielessä pyörivät junaraiteet. Ahdistaa vain enemmän, pelottaa. En minä halua ajatella näin, olenhan aina ollut se iloinen tyttö joka innostuu kaikesta mitä elämä antaa, nyt käännän vain pääni pois.
     Näen itseni peilistä. En pidä näkemästäni. Muodoton vartalo jossa on vain läskiä, rumat kasvot, typerät hiukset ja meikit aina päin helvettiä. Miksi jotkut näyttävät aina hyvältä? Pakotan itseni taas lenkille. En millään jaksaisi lähteä juoksemaan pimeään, mutta en halua olla se saatanan porsas, jota katsotaan kieroon miettien, että ''hyi vittu mikä ruma ja läski kasa paskaa''. Niinhän minä itsekin ajattelen. Väsyn juoksemiseen, en jaksa, pakko kävellä. Olen epäonnistunut. Romahdan maahan itkemään. En vain jaksa tätä paskaa. Miksi kaikki muut onnistuvat? Kuulen kauempaa tavarajunan äänen, ahdistaa ihan helvetisti.
    Kotiin päästyäni makaan sängyllä ja mietin. Katselen linkkuveistä pöydälläni, tekisi mieli, mutta en aio alentua siihen.  Onneksi pian pääsee nukkumaan.

Koulussa alkavat kokeet, vihaan koetilanteita. Pakotettu istuminen suljetussa huoneessa, suorituspaineita.. tai en nyt tiedä, en oikeastaan jaksa yrittää, ehkä se juuri siksi on niin turhauttavaa. Kirjoitan tekstiä paperiin. Mietin vastauksia, ajatukseni alkaa harhailemaan, voi vittu taas mennään. Hengitys nopeutuu, silmissä pyörii, oksettaa, en pääse pois, en uskalla liikkua paikoiltani, saatika sanoa mitään. Hieron käsiäni yhteen, raavin kättäni ja yritän saada ajatuksia helvettiin päästäni. Pikkuhiljaa ne väistyvät. Kädet täristen suttaan paperille vielä muutaman virkkeen, vien sen opettajalle ja lähden luokasta kädessäni kirvelevä haava, olipa taas vitun hieno hetki.
   Haen kanttiinista kaakaon ja istun pöytään juomaan sitä. Suttailen paperille sanoja. Itseviha ottaa taas vallan. Sotkuisesti kirjoitan paperille sanat ruma, lihava, tyhmä, luuseri,  jotkut useampaan kertaan. Vittu että vihaan itseäni, sietäisin saada turpaan. 



Kotona istun taas huoneeni lattialla. Ärsytän ihmisiä ympärilläni, aiheutan riitoja, ja join sen helvetin kaakaonkin jossa on enemmän sokeria kuin sokeripussissa.  Vihaan itseäni. Mikä minuun on mennyt?  Olen yksi säälittävä ihmispaska. Ahdistaa enemmän kuin vähään aikaan. Se käy sietämättömäksi. Otan linkkuveitsen pöydältäni, mitä helvettiä teen? Hinkkaan sillä kättäni, johon ilmestyy muutama pieni skraadu. Vitun hyvä homma.
   Seuraavana päivänä näen poikaystävääni, se tuntuu yhdeltä ainoista asioista jotka elämässä saa vielä hymyilemään. Hän näkee käteni jäljet. ''Mitä nää on?'' ''Sä tarvit apua''.   Ei mulla oo hätää. Oikeestaan en oo varma, alan pelkäämään itseäni. 

    Menen bussilla kotiin. Matkaa on jäljellä kymmenisen kilometriä. Yhtäkkiä on huono olo. Hengitys nopeutuu. Kaivan puhelimen ja soitan poikaystävälleni. ''Apua mua ahdistaa''. Hän juttelee hetken kanssani, sit multa loppuu akku. Voi vittu. Tää vaan pahenee, hyperventiloin. Yritän saada ajatuksia muualle, kaivan repusta kynää ja paperia ja alan piirtämään. Ei tuu mitään, kynä menee paperista läpi, paperi menee ryttyyn. Silmissä sumenee, raajat puutuu, pää puutuu, tää on ihan vitun kamalaa. Pelkään että menetän tajuntani. Käännyn takana istuvan naisen puoleen. ''Anteeks, voisitsä jutella mun kanssa hetken? Mua ahdistaa enkä tunne mun raajoja''. Nainen alkaa rauhottelemaan ja juttelemaan mun kanssa. Jutellaan niitä näitä, musta alkaa tuntuu normaalilta. Nainen kertoo työskentelevänsä sairaalassa, ilmankos se oli niin ammattitaitoinen. 

Jossain vaiheessa päätän varata ajan lukiopsykologille. Itseinho, paniikkikohtaukset ja jatkuva surullisuus ovat helvetin raskasta . Keskustellaan ja täytellään papereita, ihan vitusti papereita, testejä, ohjelappuja. Juu, näistä onkin hyötyä. Joka kerta sama rundi. ''Nää sun mielialat johtuu varmaan koulustressistä, en olis huolissaan''.  Käyn siellä muutamia kertoja, en tykkää siitä, en osaa puhua sille niin, että se osaisi ymmärtää. Viimeinen käynti päättyy siihen, että olen helvetin vihainen, surullinen ja sanon, etten halua uutta aikaa. Lähden pois ja soitan poikaystävälleni. Juoksen itkien hänen luokseen ja sanon etten halua tonne paskaan enään. ''Sun ei tarvi enään ikinä mennä sinne, kaikki on hyvin''.

Tää kaikki tapahtu joskus vuosina 2013-2014.
Nykyään mulla on asiat hyvin. Mä oon tyytyväinen mun elämään, oon onnellinen, oon suht tyytyväinen itseeni.
Tohon aikaan mä olin aika vaikee. Haluun pyytää anteeks kaikilta jotka joutu kattomaan vierestä tätä mun vaihetta. Ennen kaikkea haluun pyytää anteeks mun sen aikaselta poikaystävältäni, se tätä joutu kestää kaikkein eniten, enkä sillon oikeestaan ymmärtäny miten raskasta se oli myös muille.  Haluun myös kiittää sitä, ja kaikkia muita jotka pysy mun vierellä. En mä ois päässy tosta vaiheesta yli ilman kaikkien tukea.

Oon onnellinen että toi jäi vaan vaiheeks. Kaikilla se ei jää. En tarkalleen tiedä mistä se johtu tai mihin se tasan tarkkaan päätty. Kai se oli joku elämänmuutos ja patoutunu huono itsetunto koulukiusaamisesta. Oli miten oli,  oon kiitollinen et se on ohi. Toi oli varmaan vaikeinta aikaa mun elämässä, oon tottunu olee ilonen persoona ja sit ku yhtäkkii vaa tuntuu romahtavan, ilman sen kummempaa syytä. Tohon tekstiin on tiivistetty moni tapahtuma mitkä on jääny mun mieleen, sanotaan että ne pahimmat hetket. Noin vuoden ajalta.

Tän tekstin kirjottaminen ei ollu helppoa. Sen julkaseminen vielä vaikeempaa. En oo ikinä kertonu tästä kellekkään näin avoimesti, en oo kehdannu. Nyt te pääsitte lukee tän vaiheen mun elämästä. Kiitos että jaksoitte sen tehdä.

Ihmisarvoa aggressiolla, kun ei muu auta.

Koen tarvetta liittyä massaan ja kertoa tänne oman mielipiteeni ja ajatuksia tästä UMK lopputuloksesta, ja hiukan muustakin. Aloitan nyt kuitenkin postauksen tällä vähemmän tärkeällä, eli tulevilla euroviisuilla.

UMK:n voitti kehitysvammaisten punk bändi Pertti Kurikan nimipäivät. Ihmislajille täysin normaalin käytöksen mukaisesti media on uutisoinut moneen otteeseen ja ihmiset aloittaa niin paskamyrskyämään kuin puolustamaan kyseistä bändiä ja äänestystulosta.
Moneen otteeseen on sanottu että jos yhtyeen jäsenet eivät olisi kehitysvammaisia, niin ei olisi porukka päässyt karsinnoistakaan läpi. Valitettavasta pakko sanoa vaikken haluaisikaan että tämä on osittain kylmä fakta. Auttamatta jokaiselle ihmiselle tulee se empatia mukaan ja äänestys menee niinkuin menee.
 Mutta omasta puolestani olen todella tyytyväinen lopputulokseen, ja oikeastaan pidin bändistä ja siitä, että mukaan lähtee jotain massasta poikkeavaa. Nämä muut, monien mielestä ''paremmat bändit'' ovat hyvin pitkälti massakamaa ja kuulostavat kaikki samalta. Joillekkin tämä särähtää korvaan muutenkin, mutta kaikki ei voi tykätä kaikesta. Osasyy voi olla se että PKN on aika ääripunkkia, joka voi kuulostaa raa'alta, aggressiiviselta, ja energiseltä. Bändin lavaenergia on ihailtavaa, juuri sitä mitä musiikkiin kaivataan. Kunnon punk on huokuu energiaa ja lavalla vedetään täysillä.   Punk erottuu selvästi, ja itse pidän siitä genrestä. Hienoa että jotain  erilaista !! Sen kerran kun Lordi euroviisut voitti, paniko kukaan merkille että Lordi ei todellakaan ollut massakamaa, ehkä se oli syy voittoon. Onko muka kivaa katsella euroviisuja ja kymmeniä samanlaisia biisejä. Hmm, Kumpikohan identtisistä kaksosista lie kauniimpi?

Muutamia ihmisten kommentteja on särähtänyt korvaan. Pahimpana varmaan: ''Että kun hävettää olla suomalainen''. En vain ymmärrä mitä hävettävää siinä on. Mielestäni bändissä ei ole mitään vikaa. Sanat ovat alkuun vähän kyseenalaiset, mutta perehtymisen jälkeen ajavatkin tärkeää asiaa, siitä enemmän tuossa alempana. Lavalla et ole sinä, ja hyvä niin. Sinulla ei ole hävettävää, sinä et menetä siinä mitään. Tämä porukka pääsee toteuttamaan omia unelmiaan, eikä se ole itsestäänselvyys kun on kehitysvammaisena yhteiskunnassa, sietäisit olla ylpeä että se on suomessa ollut heille mahdollista, vaikka se onkin varmaan vaatinut sitkeyttä.  Heitän tähän liitteenä tuon ''Euroviisuissa vaaditaan musikaalisuutta eikä sympatiaa'' No musiikkityylejä ja mielipiteitä on erilaisia. Vaikka osa äänistä onkin tullut varmaan sympatialla, niin kyllä voitto silti oli ansaittu. Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin siitä, että punk on joskus todella karun kuuloista joidenkin mielestä ja voi siksi tuoda vähän kritiikkiä, mutta mielummin jotain erilaista kuin sitä joka radiokanavalla soitettavaa teinipoppia. Omaan korvaani punk ei särähdä  noin, mutta ymmärrän sen, että joillain on tälläinen asenne sitä genreä kohtaan.

 Sitten vielä tämä ''Mutta nehän laulaa suomeks?!?!?!?!?! ei kukaan ymmärrä ja hävitään tää'' Noh, euroviisuissa kilpaillaan maitten kesken, eikö olisi paras että jokainen esiintyjä laulaisi omalla kotikielellään? siinähän on sitä oman kansan musiikkia. Vai lyödäänkö mielummin pöytään Satin Circus joka kuulostaa aikalailla samalta kuin One Direction (tms teinix poikabändi)? Ei se mielestäni huono ole, mutta ei kyllä anna minkäänlaista kuvaa suomalaisesta musiikista. Olisipa ''hienoa'', että Suomi voittaisi kisan musiikilla, joka kuulostaisi suoraan vaikka kiinalaiselta, mitä ideaa siinä enään olisi? Plussana haluan vielä heittää että jos se siitä ymmärtämisestä on kiinni, niin eikös euroviisujen biiseissä ole tekstitykset? Suomessa ainakin on, enkä usko että se on ainoa. Pakko on vielä sekin sanoa, että monen olen kuullut sanovan suomenkielen olevan syy miksei pärjättäisi. No mutta, suomi on KERRAN voittanut euroviisut, mutta sen lisäksi eipä se ole pärjännyt millään muullakaan kielellä, joten todella huono selitys. Siinä kun on aika paljon muita ratkaisevia tekijöitä kuin kieli. Omasta puolestani toivotan bändille onnea tästä saavutuksesta ja tulevaan kilpailuun !

Tästä aiheesta tuli tekstiä vähän liikaakin, mutta sille ei voi minkään. Mutta: 

Seuraavat asiat koen itse huomattavasti tärkeämmiksi, kuin ihmisten mielipiteet Euroviisuista:

Monet valittavat siitä että nyt ei ainakaan voiteta, mutta ajatteleeko kukaan miten iso juttu tää on näille jätkille? Siinä merkitsee paljon muutankin kuin voitto. Ihmiset voisivat iloita PKN:n puolesta ja osoittaa kannustusta sen sijaan, että manataan suoraan häviöön syynä milloin mikäkin. Tietenkin on fakta, että vastaavaa olisi tapahtunut, olisi lopputulos ollut mikä tahansa. PKN ajaa biiseillään tärkeitä asioita, joista jokaisen pitäisi olla tietoinen, ja joille tulisi jotain tehdä. Asioita joilla on oikeus päästä koko maailman ajatuksiin.

Pertti Kurikan nimipäivät- Päättäjä on pettäjä

''Päättäjät sulkevat ihmiset suljettuihin huoneisiin
Mutta me ei haluta olla niissä huoneissa niin
Kukaan ei huolehdi meistä, ei tuu edes niihin huoneisiin katsomaan
Miten meidän orpojen niissä huoneissa käy?

CH: Päättäjä on pettäjä
Pettäjä on päättäjä
Kun ei meistä kehareista
tippaakaan välitä''

Näitä sanoja sopisi jokaisen ajatella. Kehitysvammaisen elämä voi olla yhtä rajoitettua kuin viisivuotiaan lapsen. Eikö huolehtimistöissä tulisi pyrkiä siihen että annetaan elää mahdollisimman normaalia ja vapaata elämää?

PKN- Aina mun pitää

''aina mun pitää siivota

aina mun pitää tiskata aina mun pitää käydä töissä aina mun pitää käydä lääkärissä ei saa mennä koneelle en katsoa telkkarii en saa edes nähdä mun kavereita aina mun pitää olla kotona aina mun pitää hoitaa tehtäviä aina mun pitää syödä kunnolla aina mun pitää juoda kunnolla en saa syödä karkkia, juoda limua en saa edes juoda alkoholia aina mun pitää levätä aina mun pitää nukkua aina mun pitää herätä aina mun pitää käydä suihkussa''

 Itseäni järkyttää ajatella että jossain kehitysvammaisia pidetään ''hirviöinä'' jotka halutaan sulkea pois yhteiskunnasta ja piiloon ihmisten katseilta. Jokaisella ihmisellä, oli minkälainen tahansa, on tunteet ja oikeus tulla kohdelluksi ja kohdatuksi ihmisenä. Taas voi vähän miettiä miltä tälläinen kohtelu itsestä tuntuisi? Minusta ajetaan tärkeää  asiaa Pentti Kurikan nimipäivien näyttäessä ja kertoessa tunteensa, ja ottaessa asiat esille biisien vahvojen sanoitusten kautta. Sieltähän se totuus tulee. Veikkaisin näiden biisien olevan iso ja sydämenasia monelle. Ihmisarvoa aggressiolla, kun ei muu auta.

PKN- Kallioon!

''Mä en haluu asuu missään asuntolassa
Mä en haluu asuu missään laitoksessa
Mä haluan asua Kalliossa
Pommisuojassa rauhassa

Kalliossa on hyvä olla
Töölössä on tyhmää olla
Kalliossa on aina hauskempaa
Ja enemmän paikkoja harrastaa

CH: Mä kaipaan vähän kunnioitusta
tasa-arvoa elämään
Mä tarvin vähän kunnioitusta
ihmisarvoa elämään''

Tasa-arvoa ja ihmisarvoa. Niitä uskoisi jokaisen tarvitsevan omaan elämäänsä. Eikö kannattaisi siis ottaa askelia sitä kohti? Asettua välillä jonkun toisen kenkiin, astella eteenpäin ja katsoa maailmaa toisen silmien läpi. Haluaisitko sinä asua laitoksessa, rajoitteiden keskellä, ilman tunnetta kunnon ihmisarvosta? Minä en ainakaan. Sen sijaan kaikilla tulisi olla oikeus elää mahdollisimman hyvää elämää, saada tuntea tasa-arvo ja tärkeä lause kohdattaessa: Minulla on ihmisarvo, sinulla on ihmisarvo, jokainen on arvokas. Jokaisen tulisi saada tulla kohdatuksi ihmisenä ja persoonana.