''Mikä mua vaivaa?!''

Taas yksi samanlainen ilta. Makaan sängylläni, kuuntelen joitain surulllisia biisejä ja mietin elämää. Niin, ja kuolemaa. Millaista se olisi? Miten siihen reagoitaisiin? Mitä sanoisivat äitini, isäni, siskoni, kaverini, vihaajani? En näkisi kenenkään reaktiota. Olisipa yhtä tyhjän kanssa. Entä jos feikkaisin sen? Jättäisin viestin ja katoaisin pariksi päiväksi, seurailisin kuinka muiden elämä rullaa. Rullaisiko se niinkuin ennen, vai olisiko mun olemassaolollani jokin suurempi merkitys? En tiedä, en jaksaisi yrittää, enkä ehdoin tahdoin halua tuottaa kenellekkään pahaa mieltä, eiköhän se oma riitä, muiden suru sitä tuskin helpottaisi. 

   En tiedä miksi olen jatkuvasti surullinen.  Herään aamulla noin 10 minuuttia ennen kuin bussi lähtee. En ehdi, saatika jaksa laittautua, tunnen itseni rumaksi koko päivän. Istun bussissa noin kello 7 aamulla. Kuuntelen samoja biisejä ja katselen ikkunasta ulos pimeyteen. Elämä tuntuu turhalta. Koulussa en keskity, nukun lähinnä. Katselen muita, heidän halveksuvia katseitaan. Kaikki näyttävät hyvältä, ovat sosiaalisia, iloisia ja vaikka mitä. En kuulu joukkoon. Vituttaa vaan enemmän. 

   Kotonakaan en oikein tee mitään. Pyörin ajatuksissani ja itsesäälissä. Juttelen poikaystävälleni joka yrittää kaikin tavoin saada mieleni paremmaksi. Ei auta, tuntuu etten saa iloa mistään. Ahdistaa, itkettää vituttaa, ei vaan jaksaisi. Mielessä pyörivät junaraiteet. Ahdistaa vain enemmän, pelottaa. En minä halua ajatella näin, olenhan aina ollut se iloinen tyttö joka innostuu kaikesta mitä elämä antaa, nyt käännän vain pääni pois.
     Näen itseni peilistä. En pidä näkemästäni. Muodoton vartalo jossa on vain läskiä, rumat kasvot, typerät hiukset ja meikit aina päin helvettiä. Miksi jotkut näyttävät aina hyvältä? Pakotan itseni taas lenkille. En millään jaksaisi lähteä juoksemaan pimeään, mutta en halua olla se saatanan porsas, jota katsotaan kieroon miettien, että ''hyi vittu mikä ruma ja läski kasa paskaa''. Niinhän minä itsekin ajattelen. Väsyn juoksemiseen, en jaksa, pakko kävellä. Olen epäonnistunut. Romahdan maahan itkemään. En vain jaksa tätä paskaa. Miksi kaikki muut onnistuvat? Kuulen kauempaa tavarajunan äänen, ahdistaa ihan helvetisti.
    Kotiin päästyäni makaan sängyllä ja mietin. Katselen linkkuveistä pöydälläni, tekisi mieli, mutta en aio alentua siihen.  Onneksi pian pääsee nukkumaan.

Koulussa alkavat kokeet, vihaan koetilanteita. Pakotettu istuminen suljetussa huoneessa, suorituspaineita.. tai en nyt tiedä, en oikeastaan jaksa yrittää, ehkä se juuri siksi on niin turhauttavaa. Kirjoitan tekstiä paperiin. Mietin vastauksia, ajatukseni alkaa harhailemaan, voi vittu taas mennään. Hengitys nopeutuu, silmissä pyörii, oksettaa, en pääse pois, en uskalla liikkua paikoiltani, saatika sanoa mitään. Hieron käsiäni yhteen, raavin kättäni ja yritän saada ajatuksia helvettiin päästäni. Pikkuhiljaa ne väistyvät. Kädet täristen suttaan paperille vielä muutaman virkkeen, vien sen opettajalle ja lähden luokasta kädessäni kirvelevä haava, olipa taas vitun hieno hetki.
   Haen kanttiinista kaakaon ja istun pöytään juomaan sitä. Suttailen paperille sanoja. Itseviha ottaa taas vallan. Sotkuisesti kirjoitan paperille sanat ruma, lihava, tyhmä, luuseri,  jotkut useampaan kertaan. Vittu että vihaan itseäni, sietäisin saada turpaan. 



Kotona istun taas huoneeni lattialla. Ärsytän ihmisiä ympärilläni, aiheutan riitoja, ja join sen helvetin kaakaonkin jossa on enemmän sokeria kuin sokeripussissa.  Vihaan itseäni. Mikä minuun on mennyt?  Olen yksi säälittävä ihmispaska. Ahdistaa enemmän kuin vähään aikaan. Se käy sietämättömäksi. Otan linkkuveitsen pöydältäni, mitä helvettiä teen? Hinkkaan sillä kättäni, johon ilmestyy muutama pieni skraadu. Vitun hyvä homma.
   Seuraavana päivänä näen poikaystävääni, se tuntuu yhdeltä ainoista asioista jotka elämässä saa vielä hymyilemään. Hän näkee käteni jäljet. ''Mitä nää on?'' ''Sä tarvit apua''.   Ei mulla oo hätää. Oikeestaan en oo varma, alan pelkäämään itseäni. 

    Menen bussilla kotiin. Matkaa on jäljellä kymmenisen kilometriä. Yhtäkkiä on huono olo. Hengitys nopeutuu. Kaivan puhelimen ja soitan poikaystävälleni. ''Apua mua ahdistaa''. Hän juttelee hetken kanssani, sit multa loppuu akku. Voi vittu. Tää vaan pahenee, hyperventiloin. Yritän saada ajatuksia muualle, kaivan repusta kynää ja paperia ja alan piirtämään. Ei tuu mitään, kynä menee paperista läpi, paperi menee ryttyyn. Silmissä sumenee, raajat puutuu, pää puutuu, tää on ihan vitun kamalaa. Pelkään että menetän tajuntani. Käännyn takana istuvan naisen puoleen. ''Anteeks, voisitsä jutella mun kanssa hetken? Mua ahdistaa enkä tunne mun raajoja''. Nainen alkaa rauhottelemaan ja juttelemaan mun kanssa. Jutellaan niitä näitä, musta alkaa tuntuu normaalilta. Nainen kertoo työskentelevänsä sairaalassa, ilmankos se oli niin ammattitaitoinen. 

Jossain vaiheessa päätän varata ajan lukiopsykologille. Itseinho, paniikkikohtaukset ja jatkuva surullisuus ovat helvetin raskasta . Keskustellaan ja täytellään papereita, ihan vitusti papereita, testejä, ohjelappuja. Juu, näistä onkin hyötyä. Joka kerta sama rundi. ''Nää sun mielialat johtuu varmaan koulustressistä, en olis huolissaan''.  Käyn siellä muutamia kertoja, en tykkää siitä, en osaa puhua sille niin, että se osaisi ymmärtää. Viimeinen käynti päättyy siihen, että olen helvetin vihainen, surullinen ja sanon, etten halua uutta aikaa. Lähden pois ja soitan poikaystävälleni. Juoksen itkien hänen luokseen ja sanon etten halua tonne paskaan enään. ''Sun ei tarvi enään ikinä mennä sinne, kaikki on hyvin''.

Tää kaikki tapahtu joskus vuosina 2013-2014.
Nykyään mulla on asiat hyvin. Mä oon tyytyväinen mun elämään, oon onnellinen, oon suht tyytyväinen itseeni.
Tohon aikaan mä olin aika vaikee. Haluun pyytää anteeks kaikilta jotka joutu kattomaan vierestä tätä mun vaihetta. Ennen kaikkea haluun pyytää anteeks mun sen aikaselta poikaystävältäni, se tätä joutu kestää kaikkein eniten, enkä sillon oikeestaan ymmärtäny miten raskasta se oli myös muille.  Haluun myös kiittää sitä, ja kaikkia muita jotka pysy mun vierellä. En mä ois päässy tosta vaiheesta yli ilman kaikkien tukea.

Oon onnellinen että toi jäi vaan vaiheeks. Kaikilla se ei jää. En tarkalleen tiedä mistä se johtu tai mihin se tasan tarkkaan päätty. Kai se oli joku elämänmuutos ja patoutunu huono itsetunto koulukiusaamisesta. Oli miten oli,  oon kiitollinen et se on ohi. Toi oli varmaan vaikeinta aikaa mun elämässä, oon tottunu olee ilonen persoona ja sit ku yhtäkkii vaa tuntuu romahtavan, ilman sen kummempaa syytä. Tohon tekstiin on tiivistetty moni tapahtuma mitkä on jääny mun mieleen, sanotaan että ne pahimmat hetket. Noin vuoden ajalta.

Tän tekstin kirjottaminen ei ollu helppoa. Sen julkaseminen vielä vaikeempaa. En oo ikinä kertonu tästä kellekkään näin avoimesti, en oo kehdannu. Nyt te pääsitte lukee tän vaiheen mun elämästä. Kiitos että jaksoitte sen tehdä.